Avainsanat

, ,

Tämän postauksen innoittajana on Helsingin Sanomien artikkeli: Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui?

Kuten jo otsikosta voi päätellä, jutun kirjoittaja kyseenalaistaa oman nuoruutensa uskoa ja etenkin sitä, että hän oli välittämässä tätä uskoa eteenpäin. Jutussa on lainaus: ”Vain oikein uskomalla pelastuu ja saa iankaikkisen elämän.” Artikkelin konteksti sen sijaan pohjautuu kirjoittajalle muodostuneeseen polkuun pois siitä uskosta: ”Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi.”

”Jeesuksesta. Siitä, että hän on kuollut sinunkin syntiesi tähden. Ja että kun vain uskoo häneen, ei joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän.” Näin jutun kirjoittaja kertoo kertoneensa muillekin. Sille, että niillä rippikouluilla, joissa hän oli ollut oppilaana ja isoisena oli opetettu noin, kirjoittaja antaa toisenlaisen verrokin vaihtoehtona: ”Usein rippileiri ei ole ensisijaisesti uskonnollinen tapahtuma.”

Kysymys kuuluukin, kumpi on kristinuskon pointti: edellisen kappaleen alun ”sovitusoppi” vai saman kappaleen lopun ”ei ensisijaisesti uskonnollisten tapahtumien järjestäminen.” Mikäli ensin mainittu, niin kyseinen kristinusko taitaa edelleen kuulua uskonnonvapauden piiriin. Samoin kuin siitä uskosta kertominen niin lapsille, kuin teineille, kuin aikuisille. Kyseessä on uskonnonvapauslainsäädännön tarkoittama positiivinen uskonnonvapaus, ja sen puitteissa toimiminen. Siinä ei ole mitään vikaa.